Tarinoita neurokuntoutuksen asiakkailta

– Ihminen ihmiselle –

Minnan tarina

Sain aivoverenvuodon vuonna 2010 kotona ollessani. Olin jäänyt aamulla kotiin migreenin vuoksi, joka osoittautuikin pahemmaksi. Leikkauksen komplikaationa sain lisäksi aivoinfarktin. Olin kahdessa eri sairaalassa kaiken kaikkiaan reilun vuoden, jonka jälkeen siirryin hoitokotiin. Siellä vuosia vierähti neljä, jonka jälkeen siirryin palveluyksikköön seuraavaksi kahdeksi vuodeksi ja siellä asustelen vielä tällä hetkellä. Helmi-maaliskuussa 2018 muutankin sitten omaan asuntoon.
Muistan kuntoutuksen alkuajoilta miten jopa istuminen ilman tukea oli vaikeaa. Kaikki piti siis aloittaa ihan alusta, esimerkiksi juuri istumisen harjoittelu ja pukeminen. Nykyisin liikun pyörätuolilla itsenäisesti. Harjoittelun myötä en tarvitse enää apua arjen askareissa. Käyn nykyisin avustajan kanssa omatoimisesti harjoittelemassa terapia-altaassakin. Kuntoutuminen on toisinaan tuntunut hitaalta, mutta edistysaskelia on tullut koko ajan ja näin vuosien jälkeen isojakin edistysaskelia.
Neurokuntoutuksessa olen käynyt kuntoutuksessa jo vuodesta 2011, ensin toimintaterapiassa ja sitten fysioterapiassa vuodesta 2015. Tänne tultaessa tuntuu kuin omaan kotiin tulisi.

Liisan tarina

Hei,

Olen 25-vuotias Liisa. Synnyin kuopuksena, perheeseeni kuuluu vanhemmat, veli ja sisko.
Sain syntyessäni 10 pistettä. Synnytys oli normaali. Äitini alkoi ihmettelemään jonkin ajan kuluttua jalkojeni jäykkyyttä. Vammani diagnosoitiin n. 1 vuoden iässä Turun yliopistollisessa  sairaalassa. Muutimme Vantaalle, kun olin noin 1,5 vuoden ikäinen ja sen jälkeen tutkimukset/ hoidot alkoivat Lastenlinnan sairaalassa. Pian siitä alkoivat fysioterapia ja puheterapia.
Vaikean kävelyni vuoksi konttasin muutaman vuoden. Opin kävelemään 4-vuotiaana  fysioterapeutin avustuksella Simonmetsän  päiväkodissa. Muistan ilahtuneeni siitä ja halusin kertoa kaikille. Leikin paljon,  menin kaikkialle konttaen ja kävellen. Viittoilin kunnes opin puhumaan ja lukemaan 8-vuotiaana puheterapian ja koulun ansiosta.  Kävelyn oppiminen  ja puhuminen  oli minulle iso juttu.
 9 -vuotiaana onnistuin murtamaan oikean nilkan leikkiessäni.  Nilkkani vuoksi jouduin leikkaukseen, samalla minulle tehtiin monitasokirurginen leikkaus.
Ennen leikkausta polveni menivät yhteen ja minulla oli usein mustelmia polvien välissä. Leikkauksen jälkeen Lastenlinnassa alkoi iso kuntoutus  ja olin siellä 6 viikkoa. Muistan viihtyneeni siellä hyvin ja enkä halunnut lähteä sieltä pois.
Sieltä lähdettyäni menin takaisin kouluun ja kävin kerran viikossa fysioterapiassa. Jouduin edelleen opettelemaan kävelemistä. Yläkoulun jälkeen menin opiskelemaan media-assistentiksi Ammattiopisto Luoviin ja valmistuin sieltä 2017 vuonna.
Tavattuani aviomieheni halusin treenata kävelyä. Aloitin pienestä kävelymatkasta. Joka vuosi kuntoni on kohentunut paremmaksi.  Nyt jaksan kävellä 10-15 kilometriä ilman taukoa.  Yhdessä matkustamme joka vuosi eri haastaviin paikkoihin, esim. Madeiralle.
En anna CP-vammani tai puhevammani vaikuttaa koko elämääni. Uskallan tehdä erilaisia asioita esimerkiksi menen keppien kanssa metsään, vaikka siellä olisikin vähän haastavaa liikkua. Lähipiirisså minut tunnetaan sinnikkäänä, hullunrohkeana ja aktiivisena. Jos kerran eletään, sitten mennään täysillä.
Muutin kotoa 23 -vuotiaana, koska tunsin, että tarvitsen itsenäistä elämää ja olen näinä aikoina kasvanut paljon Liisana.  Olen ollut onnekas ja löytänyt matkan varrella ihmisiä, jotka ovat kannustaneet ja tukeneet eteenpäin elämässä. Ilman heitä en olisi vielä itsenäinen nuori aikuinen. Olen kiitollinen heille siitä.

Olen mediataiteilija ja kannan kameraa lähes kaikkialle
FB: Media artist’s adventure
IG: mediaartistsadventure

mediaartistsadventure@gmail.com

Kerron blogissani omista kokemuksista ja näkökulmista asioista.
FB: minunelämäntapa
IG: minunelamantapa